Tuin turinat

Vuoden ensimmäisen Ullan aiheena on metsä, ja mietin pitkään, miten yhdistän sen tämänkertaisiin Turinoihin. Kunnes sain ahaa-elämyksen: Aihettahan voi lähestyä monesta suunnasta, mikä antoi minulle vapaammat kädet teeman suhteen. Sillä jokainen, ihan varmasti joka ikinen neuloja, on kokenut sen hetken, kun neule menee metsään. Joko vähän vain tai sitten ihan urakalla. En suostu uskomaan, että olisi joku, joka ei olisi tätä hetkeä joskus joutunut (tai päässyt, miten asian sitten haluaakin nähdä) kokemaan. Minut tuntevat ihmiset tietävät, että saan neuleeni menemään metsään varsin usein. Yleensä näille tilanteille on yhteistä yksi nimittäjä. Tai no kaksi.

Ensinnäkin; Olen mestari siinä, että luen ohjetta mutta en sisäistä sitä, mitä minun oikeasti käsketään siinä tehdä. Pahimmaksi kompastuskiveksi ovat osoittautuneet tilanteet, joissa on se pahaenteinen "samalla kun teet x niin tee myös y", sillä osaan niin hienosti jättää ne lukematta. Välillä sitä tulee epäiltyä omaa älykkyyttään, sillä tekemäni virheet ovat täysin idioottimaisia ja niistä noin 99,9 % voisi välttää sillä, että keskittyisi siihen, mitä tekee, eikä vain posottaisi täysillä eteenpäin. Kun mietin tätä aihetta, jäin pohtimaan kaikkia niitä kertoja, kun olen käynyt metsässä neuleeni kera. Niitä kertoja on paljon, mutta toisaalta jokainen kerta on myös opettanut minulle jotain. Ei sillä, ohjeiden lukua en ole vieläkään oppinut, vaikka nykyistä aktiivista neuleuraa on takana seitsemisen vuotta. Ilmeisesti joitakin asioita ei vaan opi, edes kantapään kautta. Mutta olen minä oppinut jotain. Esimerkiksi neuletiheydestä.

Kun aloittelin uudestaan uraa neulojana, löysin kirjakaupasta ihanan neulekirjan, joka oli muistaakseni ensimmäisiä jonka ostin itselleni. Kirja oli Kalevalaneuleet ja se hurmasi minut täysin. Lankana kirjan neuleissa on käytetty SeVillaa, jota ei tietääkseni saa enää mistään, eikä kirjassa kerrota tästä langasta tarkempia speksejä. Ensimmäisenä työnä kirjasta puikoille lähti Sulka-myssy. Kuten ylläolevasta kuvasta käy ilmi, lopputulos ei ole oikein onnistunut. Metsään mentiin ja rytinällä. Langaksi valikoitui kotimaista Seiskaveikkaa, jonka tiheys näköjään oli hieman eri kuin ohjeessa käytetty. En tiedä, en koskaan tullut tehneeksi mallitilkkua. Testasimme kyllä, että tuohon myssyyn mahtui kaksi päätä kerralla. Ja koska universumi on julma, Seiskaveikka ei huopunut senttiäkään edes 90 asteen pesussa (tiedän kyllä, että lanka on superwashia ja konepestävää, mutta olen nähnyt sen huopuvan vähän kuumassa pesussa). Tämän jälkeen opin, että jos minua mietityttää jo neulomisvaiheessa, että mitä neuleesta tulee, silloin mennään luultavasti metsään ja lujaa.

Toinen hieno esimerkki metsään menosta on Owls-neuletakki. Tämä ohje oli joitakin vuosia sitten erittäin suosittu, ja samaan junaan hyppäsin minäkin. Mutta halusin tehdä ohjeen puseron sijaan siitä neuletakin ja neuloa sen ylhäältä alas, ohjeessahan se tehdään alhaalta ylös eikä kokojakaan tainnut olla tarpeeksi isoja minulle. Hetkeäkään miettimättä mitä tapahtuu, käänsin palmikkokuvion ylösalaisin. Neuloin koko takin valmiiksi ennen kuin tajusin katsoa totuutta silmiin - taas oli rämistetty metsään ja kovaa. Sillä pöllöt näyttivät enemmänkin cthulhuilta tai menninkäisiltä. Ei niiden kanssa voinut elää joten tein radikaalin liikkeen ja leikkasin pois kaarrokkeen, poimin silmukat takaisin puikolle ja neuloin kaarrokkeen uusiksi. Tällä kertaa alhaalta ylös, saaden siten kunnon nätit pöllöt aikaiseksi.

Joskus sitä menee metsään. Vaikka tuntuisi turhauttavalta tehdä se hemmetin mallitilkku tai näytelappu, kuten minä sitä usein kutsun, kannattaa se silti kiltisti neuloa. Onpahan jotain mitä syyttää, jos valmiissa neuleessa tiheys ei täsmääkään, sillä tunnetustihan näytelappu valehtelee aina. Itse aion opetella tekemään näytelappuja, sillä tulin hankkineeksi Succablokin Silmuccaruudun, mahtavan apuvälineen tiheyden mittaamiseen. Nähtäväksi jää, auttaako se minua pysymään polulla vai mennäänkö silti metsäretkelle.