Pääasia on lämmin pää
Voitin kerran lapsena arvonnasta punaisen pipon, jossa luki Mehukatti. Naapurin tytöllä oli parempi onni: hän sai Suffeli-suklaapatukan värisen ruskea-pinkki-raidoitetun pipon ja kaulaliinan, joita kadehdin salaa.
Merkkivaatteista en tiennyt tuolloin alakoululaisena mitään. Hiljaista ihmetystä herätti koulukaverilla ollut Karhun pipo, sillä olin kuvitellut sen nimisessä tehtaassa valmistettavan yksinomaan suksia.
Kotikutoisia päähineitä en muista minulle tarjotun. Kun kyläkaupan lankavalikoima perustui sukkalankoihin, olisi niistä neulottu pipo ollut kuitenkin liian karhea ja kutiava.
Yläkoululaisena myssy hävisi päästäni, vaikka korvia palelikin – tässä vaiheessa pääasia oli katu-uskottavuus muiden ikätoverien silmissä. Huppu suojasi viimoilta, eikä tehnyt hiuspäivästä niin huonoa, kuin kireä pipo olisi tehnyt. Toisten katseiden ulottumattomissa ulkoillessani rohkenin sentään käyttää marketista ostettua mustaa akryylipipoa.
Kolmekymmentä vuotta myöhemmin löysin itseni käymästä pipokeskustelua poikani kanssa.
Pipo käy, jos se on tietyn merkkinen. Luonnollisesti hinta on tiiviisti sidottu merkkiin.
Koetin perustella varhaisnuorelle, että neuloisin hetkessä saajan toivomusten mukaisen asusteen. Voisin neuloa siihen jopa tuotemerkin nimen, jos niikseen tulee. Mutta jälkikasvu ei esitykselleni lämmennyt, vaikka oli sentään vaihteeksi oikea talvi jo tammikuun alussa.
Lisäpontena nostin esille eettisyyden ja mitä tuo outo sana tarkoittaa. Vetosin pojan ja myös hänen kyläilemässä olleen parhaan kaverinsa järkeen.
Kerroin, että valitettavan usein merkkivaatteet tehdään tehtaissa, joissa heidän ikäisensä lapset työskentelevät epäinhimillisissä oloissa. Tehtaissa, joissa he saavat päiväpalkkaa vain sen verran, että on varaa ostaa pieni kupillinen riisiä. Joissa teetetään 13-tuntisia päiviä ainakin kuutena päivänä viikossa. Joissa eletään erossa omasta perheestä. Vailla mitään mahdollisuutta koulunkäyntiin - puhumattakaan tableteista, yli kahden viikon joululomasta ja futisharkoista. Että heidän ikäisiään jopa kuolee tehdaspaloissa tai tehdasrakennusten sortuessa.
Muistutin, että äitityövoimalla valmistettu pipo on näin ollen fiksu valinta. Neulovaa äitiä ei ole tarvinnut pakottaa työnsä ääreen, vaan äiti on kiiruhtanut posket hehkuen lankakauppaan kuultuaan pipon saajan väritoiveen. Lanka on valittu huolella niin, että se tuntuu miellyttävältä herkkää ihoa vasten.
Parhaassa tapauksessa äiti on poiminut ostoskoriinsa köyhimpien maiden äitien elinkeinon harjoittamista tukevaa lankaa, jotta näiden ei tarvitsisi lähettää lapsiaan töihin, vaan he pääsisivät kouluun ja saisivat paremman elämän.
Äitityövoiman käyttö pipon valmistukseen on itse asiassa satsausta äidin hyvinvointiin, vaikkakin tämä on seikka, jonka avaaminen keskenkasvuiselle ei onnistu. Turhahan sitä on selittää keski-ikäistyvälle miehellekään, vaikka hän sentään ottaa neulomani pipon kiitollisena vastaan (hukattuaan edellisen).
Vilkaistuani netissä erään brändikaupan pipotarjontaa, purskahdin nauruun 139 € maksavan peruspipon nähtyäni. Lupaan tehdä sellaisen merino/kashmir-luomuksen, milloin tahansa vain perilliseni sellaista kaipaa.
Sain ei-toivotun ”ei-minkään-merkkisen” pipon valmiiksi, ja poikani on nyt tyytyminen siihen, kunnes posti tuo verkkokaupasta noin viidensadan pipon joukosta valitun ja tilatun merkkipipon!
Pääasia on kuitenkin lämmin pää (ja sydän). Ja jos sanakin eettisyydestä jäi hautumaan pipon alle, en neulonut turhaan.
elinamo