Tuin turinat
Olen ollut noin kuuden vanha, kun olen kärttänyt, että mamman pitää opettaa minut neulomaan. No, mammahan sitten opetti ensin oikean silmukan. Neulottuani jonkin aikaa aina oikeaa olin kyllästynyt ja sanonut tomerasti, että pitää opettaa myös nurja silmukka. Kolmesta lapsenlapsesta olen ainut, joka innostui käsitöistä, ja olenkin iloinen, että meillä kotona on aina tehty käsitöitä. Mamma opetti myös äitini neulomaan ja äiti ompeli paljon, kun olin pieni tyttö. Muistan ihanat röyhelöhameet, jotka äiti minulle teki! Ajoittain harmittaa kovasti, kun omaan lähipiiriini ei ole syntynyt tyttöjä, joille olisi voinut tehdä itse näitä prinsessaunelmia. Vaikka toki tiedän, että eivät kaikki tytöt prinsessaleikeistä tykkääkään.
Mamma neuloi paljon ja aina. Etenkin lapsuudestani muistan, että mammalla oli aina kesken joko villasukat tai neulepusero, joskus kanavatyö tai isompi virkkuuprojekti. Vielä toissavuonna hän neuloi yli 50 paria villasukkia kesän aikana, ja edelleen ne syntyivät lähes itsestään siinä telkkaria katsellessa. Tämä on tuttua itsellenikin; hyvin harvoin istun kädet tyhjinä, jos telkkaria katselen. Kyllä sitä aina joku neule on käsissä. Jos neulon julkisilla paikoilla, tulee usein joku vanhempi rouva sanomaan, kuinka reipasta se on, kun jaksaa neuloa. Ajatus tuntuu itsestäni oudolta, sillä neulomisesta on tullut niin itsestäänselvyys. Sitten muistan mammani kertomukset siitä, kuinka sota-aikana oli pakko neuloa esimerkiksi rintamalle sukkia, ja kaikki mikä voitiin tehdä itse, tehtiin itse. Ajat ovat muuttuneet ja tarpeet myös.
En neulo itselleni siksi, että olisi pakko neuloa, vaan koska nautin prosessista, joka johtaa langan ja ohjeen valinnasta valmiiseen työhön. Aina se prosessi ei ole yksinkertainen tai suora, ja neulominen on usein kaukana rentouttavasta harrastuksesta, mutta silti jokainen siihen kulutettu hetki on itselleni kallisarvoinen. Pyrin kyllä tiettyyn omavaraisuuteen, ja kokisin todella oudoksi, jos ostaisin kaupasta itselleni pipon tai hanskat, koska voin ne neuloa itse itselleni. Olen ottanut varovaisia askelia myös ompelun suuntaan ja haaveilen ajasta, jolloin vaatekaappini sisällöstä suurin osa olisi itse tehtyä. Olen oppinut kiinnittämään huomiota siihen, mitä ostan ja mistä ostan, niin langoissa kuin valmiissa tuotteissa. Pyrin painottamaan mahdollisuuksien mukaan ekologisuutta ja lähituotantoa, ja haluan tietää, missä vaatteeni tehdään. Kun teen ne itse, voin olla varma siitä, kuka ne on valmistanut ja missä oloissa.
Kulunut vuosi on ollut vaihdellen ylämäkeä ja alamäkeä. Alamäkiin kuuluu rakkaan mammani kuolema kesällä. Olen käyttänyt useita tunteja hypistellen laatikollista lankoja, jotka häneltä sain keväällä. Lankoja, joita hän on käyttänyt neuloessaan meille lapsenlapsille sukkia ja lapasia, tehdessään isoja kanavatöitä tai kauniita ja monimutkaisia neulepuseroita itselleen. Päätin, että nämä langat ansaitsevat kunniapaikan kodissani ja mietinkin pitkään, mitä niistä tekisin. Mamman poismenon jälkeen neulominen ei tuntunut sujuvan ja aloitin käsinkehräämistäni langoista itselleni torkkupeittoa. Neuloessani tilkkuja yhtäkkiä tajusin sen: ne langat tulee käyttää osana tätä peittoprojektia. Sulassa sovussa omin käsin kehrätyt ja oman isoäidin rakkaudella vuosikymmeniäkin säilömät langat, niistä syntyisi mitä parhain peitto, jonka alla voin muistella yhteisiä hetkiäni hänen kanssaan.
Kun sitten Titityy ja Lankakauppa Kerä julkistivat, että kaksi suurta neuleidoliani, Ysolda Teague ja Stephen West, tulisivat Suomeen kurssittamaan neulojia, tiesin heti, että minun on päästävä Stephen Westin kurssille. Hän on Ysoldan ohella vaikuttanut paljon siihen miten neulon ja mitä neulon. Valitsin Stepheniltä sen kurssin, joka antaisi itselleni ehkä eniten uusia kokemuksia: Excessories-työpajan. Kun kurssimateriaalit julkaistiin ja mukaan pyydettiin ottamaan kaikenlaiset oudot efektilangat, tiesin heti mitä ottaisin. Sen kirjavan, neonvärejä sisältävän oudon hapsulangan, joka oli mammalta tulleessa lankalaatikossa. Langan, jonka olin säästänyt itselläni koska ajattelin, että Laika ehkä haluaisi askartelutarpeisiinsa sen. Mutta tähän se oli mitä parhain lanka.
Kurssipäivänä kaivoin kassistani pöydälle Laikan isoäidiltään saaman ketjun, käsinkehräämääni lankaa, neuleystävän värjäämää ihkulankaa sekä kasan epämääräisiä jämäkeriä. Kun kerroin, mitä olen tuonut mukanani, Stephen totesi: "Today we will knit our grandmothers proud!", mikä sai kyyneleet silmiini. Ja uskon, että mamma on ylpeä pojantyttärestään, joka lähes 30 neulontavuoden jälkeen uskalsi hypätä kohti tuntematonta ja tehdä jotain, mitä ei olisi ehkä koskaan oma-alotteisesti tullut tehneeksi. Rakastan tekemässäni korussa sitä, että siihen liittyy niin paljon hyviä muistoja. Ihana neuleyhteisö, rakas mammani, vaimo, joka saa korun joululahjaksi (itse halusi!), sekä tuo loistava työpaja, jossa nauru herskyi ja ideat kimpoilivat.
