Tuin turinat
Tuin kutomossa kirjoneule on harvinaisempi näky. Kirjoneuleesta on jäänyt mielentaustalle kuva pelottavana, vaikeana ja lähes mahdottomana neulemuotona, kiitos muutaman hyvin epäonnistuneen kokeilun. Ensimmäinen näistä tapahtui jo varhain, yläasteella. Käsityönopettajamme pani meidät neulomaan sukat, joiden jalkaterään piti itse suunnitella kirjoneuletta! Lopputulos oli kyllä kaunis, mutta lähes käyttökelvoton. Kirjoneuleosuus kun oli niin tiukkaa, ettei sen kohdalta jalassa kiertänyt veri. Kiitos tämän kokemuksen kaikenlainen kiinnostus kirjoneuletta kohtaan kuoli moneksi moneksi vuodeksi.
Olen usein sanonut, että neulon lähes mitä vain, kunhan värejä on vain yksi. Pitsiä tai palmikkoa, niiden kaavioiden kanssa selviän (ainakin jotenkin), mutta ei useammalla värillä. Sitten rakas vaimo näki Knittyssä kirjoneulesukat. Hän esitti vienon toiveen, että jos hänelle semmoiset tekisin, itse kun ei silloin neulonut vielä lainkaan. Eihän tuore vaimo siitä voinut kieltäytyä, vaan otti haasteen rohkeasti vastaan - tietämättä mihin oikeasti lupautui, koska kyseiset sukat nimettiin myöhemmin raivosukiksi.
Space Invaders-sukkien neulomiseen liittyi monta haastetta. Neulomista tauon jälkeen uudelleen aloittelevana harrastajana en tajunnut, että jos ohjeessa on käytetty magic loop-menetelmää, voi sukat silti neuloa sukkapuikoilla normaaliin tapaan. Opettelin siis magic looppauksen, jota vihasin sukkien neulomisen ajan syvästi. Osa kirjoneuleosuudesta oli hankalaa neulottavaa, koska langanjuoksut olivat äärettömän pitkiä ja sotkeuduin koko ajan lankoihin. Päädyin siis neulomaan intarsiaa, joka on vielä pahempaa kuin kirjoneule. Sitkeästi kuitenkin neuloin, koska Laika odotti kovasti sukkiaan ja kyseli niiden valmistumisesta. Sukkien kantapäät ja teräosat neuloin kahdesti, lähes raivolla. Pelkäsin jo, että mielialani tarttuu sukkiin jotenkin ja Laika muuttuu raivohulluksi niitä pitäessään, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Ainakaan vaimo ei ole moista tunnustanut.
Yksi syy, miksi olen vältellyt kirjoneuletta, on tuhansien langanpäiden päättely. Tämä pelko osoittautui oikeaksi. Kun lopulta sain raivosukat valmiiksi ja käänsin ne ympäri ajatuksenani päätellä langanpäät, näky oli kauhea. Satoja langanpäitä, joista suurimman osan olin ajattelemattomuuksissani jättänyt varsin lyhyeksi: päättely tulisi olemaan hankalaa. Koska olin kärsinyt mielestäni jo tarpeeksi näiden sukkien kanssa, annoin Laikalle sukat ja kerroin, että langojen päättely jäisi hänelle itselleen.
Sukat valmistuivat elokuussa 2007. Ylläoleva kuva on otettu kaksi vuotta niiden valmistumisen jälkeen. Kuten näkyy, projekti ”päättele langanpäät, jotta voit käyttää sukkiasi” ei ole edennyt toivotulla tavalla. Jos lukijoilla on hyviä vinkkejä siihen, miten hellästi painostaa Laikaa tekemään päättelyt loppuun, otan ne kiitollisina vastaan. Nyt nämä sukat lojuvat sukkalaatikossa käyttämättöminä.
Suunnittelijaguru Nancy Bush sai minut tarttumaan uusiksi kirjoneuleeseen heinäkuussa. Kirjassaan Folk Knitting in Estonia hän julkaisi ohjeen nimeltä Laila's Socks, joka herätti sisäisen masokistini heti ensi näkemältä. Kun kesällä sain kirjan käsiini, päätin heti että neulon nuo ihanat sukat - kirjoneuleesta huolimatta. Aloitin ensimmäistä sukkaa sekavin tuntein, tietämättä mitä projektista oikein seuraisi. Hämmästyksekseni sukka osoittautui hyvin addiktoivaksi, halusin neuloa seuraavan kerroksen ja sen jälkeen seuraavan kerroksen ja sitten vielä seuraavan kerroksen, jotta saisin nähdä miten kauniisti sukkaan muodostuu kuvio. Yhdessä illassa neuloin ensimmäisen sukan varren.
Kirjoneuleeni olikin kaunista! Enkä menettänyt hermojani! Nyt surffaan Ravelrya ja selaan kirjahyllyni neulekirjoja bongaillen niistä kirjoneuleohjeita ja mietin, mistä langoista jonooni lisätyt neuleet toteuttaisin. Huomasin, että oikea ase kirjoneuleen neulomisessa on ohjeen suositusta pienemmät puikot, siten saan rauhassa neuloa löysemmin kuin normaalisti neuloisin: vältän ensimmäisen kirjoneulesukkieni kohtalon ja jaloissani kiertää veri.
