Arska Borneossa
Hei! Satutko sinä tietämään, että missäs se neulemiitti tällä kertaa on? Sain kutsun tulla tänne Kuusamoon, enkä tunne paikkoja ollenkaan. Jonnekin kylätuvalle piti saapua, ja täällähän niitä kyliä piisaa - tuvista puhumattakaan. Järven rannalla kuulemma. Karttaa kun katsoo, niin järviäkin on joka sormelle, tai ainakin joka sorkalle. Ai että sinäkin olet menossa sinne? Voisinko mitenkään päästä kyytiin? Voi IHANAA! Oot kuule kultainen! Minä olen muuten Archibald, sano Arska vaan. Mahtuiskohan tämä minun kassini tuonne takapenkille? Noin, nyt on hyvä! Voi että on kiva, kun saan kyytiä! Täällä bussiasemalla on vähän vilu, kun yksin värjöttelee. Oletko muuten sinkku? Ai et? No olisi pitänyt arvata, ettei noin sievä nainen pääse nauttimaan sinkkuelämästä. Toisin kuin tämä pässi, taas ollaan vapaana.
Aloha-Joeko? Joe lähti takaisin Havaijille jo ensimmäisten syyskylmien aikaan. Ei se kestänyt Suomen ilmastoa. Eikä se tykännyt pitää villavaatekerroksia. Se kun on semmoinen luonnonlapsi, housut ahdistaa ja paidat kiristää ja ylipäätään muu kuin kaislahame oli liikaa. Noh, se oli kivaa sen aikaa, kun sitä kesti! Sitten lähdin toiselle puolelle maailmaa vähän tuulettumaan. Ensin ajattelin Timbuktua – muistatko filmin Aristokatit? Se oli lempifilmini lapsena. Siinä hovimestari aikoi lähettää kissat Timbuktuun, ja minulle se oli jäänyt mieleen jonakin äärimmäisen kaukaisena paikkana. Noh, kävi kuitenkin varsin pian selväksi, että siihen maankolkkaan ei tämmöisellä hippipässillä ole nykypäivänä mitään asiaa. Pitäisi olla sotaisa hetero, jotta ylipäätään pärjäisi. Pyörittelin sitten karttapalloa ja tökkäsin sorkkani Grönlantiin. En kuitenkaan halunnut sinne, joten pyöräytin palloa uudelleen. Tällä kertaa osuin Tulimaahan. Sekään ei kuulostanut järin kivalta. Kolmas kerta toden sanoo, tuumin, ja sorkka osui keskelle Atlanttia. Koska karttapallometodi ei tuottanut hyvää matkakohdetta, siirryin Wikipedian pariin. Klikkailin sieltä "satunnainen" –artikkeleita, kunnes vastaan tuli ensimmäinen maantieteellinen paikka. Borneo! Mikä jottei, tuumasin – sielläpäin en ole koskaan käynyt, siellä on varmasti lämmintä, ja se on todella kaukana.
Jo matka sinne oli seikkailu sinänsä, päätin näetsen mennä osan matkasta rahtilaivalla. Lensin ensin Mumbaihin, ja siellä nousin laivaan. Luulin, että laivalla olisi vain salskeita merimiehiä työn touhussa ilman paitaa, ja voisin keskittyä runokokoelmani kirjoittamiseen. Katin kontit! Ensinnäkin merimiehet olivat haalareissaan yhtä komeita kuin barbapapat, toisekseen laivalla oli minun lisäkseni yhdeksän muuta matkustajaa, joista kaksi oli naisia. Yritinkin sitten kovasti tehdä tuttavuutta niiden kanssa, ja jonkinlaista menestystäkin tuli osakseni – kunnes naisten aviomiehet huomasivat, mitä oli tekeillä. Kovaäänisen keskustelun jälkeen kävi selväksi, että tämän pässin oli paras jättää naiset omiin oloihinsa, tai miehet kävisivät käsiksi keritsinten kanssa. En ihan luottanut heidän kerintätaitoihinsa – olisi saattanut lähteä Arskalta muutakin, kuin villat! – joten vetäydyin hyttiini mököttämään. Kirjoitin muuten pari todella hyvää runoa sinä päivänä. Haluatko kuulla yhden?
Oi, kohtalo julma, sääli pässiparkaa
joka maailman ääriin seilaa, vailla omaa kultaa
ei onnea pysyväistä ole lampaalle suotu, ken
yksin elämän halki matkaa purjehtien!
Juu, lopulta saavuin sitten Borneoon. Siellä oli kuuma, ja ilma kosteaa kuin höyrysaunassa. Ensi töikseni kävinkin parturissa trimmauttamassa villat niin lyhyiksi, kuin suinkin kehtasin. Tai oikeastaan, niin kuin parturi kehtasi. En ehkä ihan olisi halunnut puudelileikkausta, mutta semmoinen nyt tuli kuitenkin laitettua. Toisaalta, kun katselin ympärilleni, niin ihan kaikenlaista pukeutumista ja sen puutetta siellä näki. Niin vimpan päälle tyylikkäitä naisia, että silmät kostuivat ihastuksesta! Ja miehiä, joilla oli päällään tuskin lannevaatetta kummoisempaa. Ja ihan kaikkea siltä väliltä! Sain kaupunkielämästä tarpeekseni aika nopeasti, joten lähdin viidakkoretkille – tietenkin oppaan kanssa ja ryhmissä. Minulla on ihan surkea suuntavaisto! Tiedätkö, kerran kun olin tulossa hilpeistä juhlista kotiin, eksyin matkalla, ja heräsin aamulla ihan vieraasta kämpästä! Eikä vieressä kuorsannut uuhikaan ollut se oma. Siitä tuli sitten hiukan sanomista myöhemmin.
Juu, mutta yhdellä tämmöisellä viidakkoretkellä nähtiin oranki. Aika kaukaa, kiikareilla. Ja opas kertoi, että orangit muistuttaa ihmisiä niin paljon, että heillä niitä nimitetään "metsäihmisiksi", ja kunnioitetaan suuresti. Jännää! Halusin nähdä näitä orankeja lähempää, joten buukkasin itselleni viidakkoretken ilman ryhmää, oppaan kanssa kaksistaan. Turismitoimistossa vähän mietittiin, millaiselle retkelle haluaisin. Vakuutin olevani kaiken kokenut eränkävijä, joten sain sitten oppaakseni jonkun, josta käytettiin nimeä "Bansku-Ansku". Innokkaana seisoin hotellin edessä seuraavana aamuna kello viideltä odottelemassa. Kulman takaa kaarsi kurainen jeeppi, ja siinä istui kuule elämäni mies.
En tiedä, mistä alkaisin kuvailun! Ansku on vaan niin erilainen kuin kukaan tuntemani – olen ensimmäistä kertaa eläissäni oikeasti rakastunut! Mutta jos nyt vaan perinteisesti aloitetaan ulkonäöstä. Ansku on pitkä, hänellä on pitkä tukka ja pitkä parta ja pitkä – köhöm, niin, siis semmoinen pitkulainen mies. Hän on syntynyt Borneossa, opiskellut Lontoossa, ja työskennellyt siellä joitakin vuosia pankkialalla. En minä siitä niin paljoa ymmärrä, jotain pörssikauppoja se siellä teki. Kyllästyi kuitenkin sekä työhönsä että ilmastoon, ja muutti takaisin lapsuusmaisemiinsa. Hänen mielestään Borneossa parasta on, että siellä ei tarvitse kekkaloida puku päällä, vaan jonkinlainen pyllynpeite riittää.
Ja siinä sitä olikin miettimistä, että mitä kutiloida tuolle banaaninpurijalle. Hikinauha, hiuspanta, lannevaate? Lopulta päädyin pikkuruisiin bikinipöksyihin, eteen applikoin sähäköitä kolmiokuvioita ja muuten mentiin ihan vaan sileällä neuleella. Langaksi valitsin akryylia, koska se ei huovutu eikä kutistu, vaikka viidakossa neule on koko ajan kostea ja joutuu hankaukseenkin. Ja tottakai vähän glitteriä sekaan! Lisäksi tein Anskulle banskunsuojakotelon. Kun tuota mustaa glitterilankaa nyt sattui jäämään yli sopiva määrä. Ja Ansku niin kovasti tykkää banskuista – syö niitä aamiaiseksi, välipalaksi ja vielä illallakin.
Meidän romanssi ei lähtenyt oikein sulavasti käyntiin – Ansku pussaa kuin paholainen, mutta pitää minua jonkinlaisena pehmoleluna, eikä kuulemma halua sitoutua. Lähdin sitten nokka pystyssä takaisin pohjoiseen – miettimään, mitä tekisin. Että jos vaikka muuttaisin Borneoon! Tämmöinen vapaa toimittaja voi asua missä vain. Tai entä jos houkuttelisin Anskun pohjoiseen? Täällä sitä erämaata piisaa – näyttäisin revontulet ja vaaramaisemat. Noh, jälkimmäinen on aika huono ajatus – Anskuhan ei kestänyt edes brittilän ilmastoa, miten sitten Pohjolan pimeyttä ja kylmää? Mutta itse voisin kyllä muuttaa. Kuten laulussa sanotaan: jätän kaiken vuoksi Anskun, joka tarjos mulle banskun! Ai mitä, eikö se niin menekään? No sävel ainakin meni oikein, vaikka sanoja vähän trimmasinkin.
Tuoko on se kylätupa? Hienoa, nyt saadaan kuumaa kaakaota! Ja sitten pannaankin arvonta pystyyn – minulla on kilo glitteriakryylia, josta aion päästä eroon. Ostin vähän liikaa niitä bikinipöksyjä varten – jäi monta kerää ylimääräistä.
