Tuin turinat

Viime syksy oli kovin lämmin ja jossain vaiheessa tuntui jo siltä, että villavaatteet jäävät kaappiin odottamaan seuraavaa syksyä. Viimein joulun jälkeen pakkasukko kuitenkin riehaantui ja tuntui siltä, että kaapissa ei ole lainkaan tarpeeksi villaa. Miten voi olla mahdollista, että joka vuosi tuntuu, että talvi yllätti neulojan? Yhtäkkiä sitä huomaa, ettei omista yksiäkään paksumpia lapasia tai muita käsineitä, ja kaikki pipotkin ovat muka liian ohuita tai eivät tule tarpeeksi syvälle korville. Mutta koska kotoa löytyy 20+ kiloa lankaa (tarkka määrä on arvoitus, ehkä hyväkin niin), niin luonnollisestihan neuloja ottaa puikot ja lankaa ja neuloo itselleen lämmikettä. Niin tein minäkin, kun olin ensin palelluttanut käteni muutamia kertoja ulkoillessani koirien kanssa. Ostin kyllä myös kotimaista tuotantoa olevat nahkarukkaset, joissa sisäpuolella on lammasta ja ulkopuolella nahkaa. Ne ovat ihan parhaat koska nahka pitää tuulen poissa ja lammasvuori lämmittää.

Blogiani seuraavat varmaan tietävätkin, etten ole kova neulomaan mitään käsineitä, saatikka lapasia. Nyt kuitenkin syksyllä bongasin Ravelrystä kauniin lapasmallin nimeltä Sydänmaat, ja tiesin haluavani neuloa ne. Ja neuloinkin, yllätyin itsekin, miten reippaasti ne neuloontuivat, ja miten kivuttomasti sain niihin aikaiseksi myös peukalot. (Käytin salaisena aseenani sitä, että neuloin peukalon heti lapasen valmistuttua, ennen kuin aloitin toista lapasta.) Lanka oli kaunis ja sopi hyvin palmikkolapasiin, ja olin ylpeä itsestäni. Lähtiessäni kinkunsulattelukehruuseen otin onnellisena käteeni uudet lapaset ja riemuitsin lämpimistä sormista. Kunnes yhtäkkiä autossa Tampereella huomasin, että minulla on vain yksi lapanen! Olen krooninen käsineiden hukkaaja, joten sinänsä tämä ei yllättänyt, mutta pitää nyt kyllä sanoa, että en ikinä ole näin nopeasti hukannut lapasta. Melkein itku tuli, koska rakastin näitä käsineitä kovin sen lyhyen ajan, jonka ne omistin.

Kun tammikuun kovilla pakkasilla näki esimerkiksi bussipysäkillä ihmisiä ilman pipoa tai hanskoja, mahdollisesti kaulakin paljaana, teki oikeasti pahaa. Koska itse rakastan kääriytyä villaan, ja koska olen melkoinen vilukissa, minulla on usein montakin kerrosta vaatetta ja villaa päällä. Ja välillä useista kerroksista ja lämpimästä untuvatakista huolimatta tuntuu, että ei tuolla ulkona tarkene. Perheeseeni kuuluu kaksi karkeakarvaista mäyräkoiraa, joilla ei rotunsa puolesta ole varsinaista aluskarvaa lainkaan. Siispä ne sekä palelevat että kastuvat herkemmin kuin esimerkiksi pitkäkarvaiset koirat, joilla on tuuhea, vettä ja kylmää poissa pitävä turkki. Ulkoilurituaaliin meillä siis pakkasilla kuuluu se, että ensin ulkoiluttaja pakkautuu useampaan villakerrokseen ja sitten yrittää epätoivoisesti saada itsensä vielä taipumaan kohti lattiatasoa, jotta saa myös koirat topattua vaatteisiinsa. äidit varmaan ainakin osaavat samaistua tähän hyvin, sillä usein tuntuu siltä, että meillä asuu kaksi pientä lasta, jotka ovat ihan mahdottomia. Vanhempi mäyräkoira on sentään jo oppinut, että toppatakki on hyvä asia ja se annetaankin pukea päälle aivan nätisti. Mutta jos käteen ottaa sadetakin, pitää olla tarkkana, että koira ei ole joko kyljellään matolla tai karannut jo sängyn alle, koska jos jotain niin sadetta tämä meidän kaksikko vihaa syvästi. Siinä vaiheessa kun pääsemme hissiin asti, hiki yleensä valuu jo pitkin kasvoja, ja sitä vain toivoo, että ulko-ovella ei tule vastaan mikään älyttömän kova pakkastuuli, joka jäädyttää hien kasvoille.

Todella kovilla pakkasilla kävi ilmi, että meidän pojille eivät riitä pelkät toppatakit, vaan tarvitsemme lisävaatetusta. Nuorempi koirapoikamme Walter tarvitsee ehdottomasti tossut, sen verran hankalaa on liikkuminen milloin kahdella tai milloin kolmella tassulla, kun pakkanen puree anturasta. Jonkinlaiset kaulahuivi-pipohybridit tunnen neulojana tarvetta tehdä kummallekin, koska pelkään, että tosi kovilla pakkasilla palellutan koirien korvat, vaikka lenkit ovatkin olleet mitaltaan noin viisi minuuttia. Sinänsä on koomista, että pukeutumiseen menee helposti huomattavasti enemmän aikaa kuin se viisiminuuttinen, jonka me tuolla ulkona selviämme. Pipoiksi ajattelin hyödyntää sukkalaatikosta löytyviä paksumpia veikkasukkia, jotka ovat menneet jalkapohjasta puhki. Jalkaterä pois ja sitten ompelukoneella ommel reunaan siltä varalta, että leikkuureuna lähtee purkautumaan. Odotan mielenkiinnolla, miten innokkaasti Mauno ja Walter suhtautuvat tähän säärystin päähän -ideaan.