Arska ja rengaspaita
Morjens, tytöt ja pojat! Ette kyllä ikinä arvaa, mitä olen puuhaillut viime ajat. Itsekin olen ihan karvat kikkaralla ja sarvet sikkaralla. Taas on tullut uusia niin sanottuja kokemuksia. Ja osa niistä olisi saanut olla tulematta, mutta kuten Güntherillä on tapana sanoa: mikä ei tapa, se vahvistaa. Oikeastaan en ole ihan varma siitä, onko moinen totta – nyt ainakin on tavattoman heikko olo. Haluaisko joku vähän tukea Arskaa? Voisin istua vaikka sinun syliisi, sinä pinkkipuseroinen tyttö siinä eturivissä? Jaa ei vai? No jospas sitten istahdan tähän pöydän kulmalle. Oho, vesikannu kaatui. Nyt on Arskan pylly märkä – ja väärästä syystä.
Juu niin, toukokuun lopulla läksin hetken mielijohteesta Saksaan. Kas kun olin liftannut Mäntsälästä Espooseen sen jälkeen, kun Minsku heitti minut ulos (ihan epäreilua, minähän vain pikkuisen pusuttelin naapurin kanssa) ja istuksin bensa-asemalla kahvilla, niin samaan pöytään istahti Günther. Kaksimetrinen, roteva, kaljuksi ajeltu ja hymy herkässä. Olin heti valmis esittelemään kielitaitoani, mutta eihän sitä nyt siinä paikassa voinut tehdä. Sen sijaan verryttelin sitten saksantaitoani. Ja kuinka ollakaan päätimme, että lähden Güntherin kyydissä kohti Saksaa. Kipusin rekan kyytiin (oli muuten penkki niin korkealla, että Güntherin piti ihan tuupata Arskaa takaapäin...) ja sitten huristettiin laivalle. Laivasta en muista paljon mitään, mutta kyllä meillä oli mukava matka! Kauhean näppärä tuommoinen neljän hengen hytti kahdelle, voi niinku vaihtaa petiä – tai punkkaa, kuten me merimiehet sanomme – useamman kerran. Arska on aina valmis hyppimään punkasta toiseen. Yhtään silmukkaa en kerinnyt neuloa matkan aikana!
Tulimme sitten ihan liian pian Travemündeen, josta jaksoimme ajaa Lyypekkiin asti, ennen kuin piti mennä hotelliin huilaamaan. Seuraavana aamuna Güntherin aikataulu alkoi jo painaa päälle, niin että huristelimme etelään päin. Arska merkittiin kakkoskuskiksi, joten lakimääräiset tauot tuli hienosti merkattua ja saimme aikataulun kiinni. Siinä körötellessä tietysti neuloin. Pitäähän ne sorkat jotenkin työllistää, etteivät eksy kesken ajon kuskia häiritsemään. Neulaisin Güntherille huivin, sukat ja olisin tehnyt vielä piponkin, mutta kun langat loppuivat jo ennen Frankfurtia. Siinä vaiheessa tuumin, että pieni paussi lankakaupoilla olisi paikallaan. Günther vaan väitti ettei kerkiä, pitää olla tiistaina Milanossa. Raskain sydämin Arska jätti Güntherin, sillä asioilla on tärkeysjärjestys ja ilman kudinta ei matkustus maistu. Ajattelin, että viikon päästähän Günther on jo tulossa takaisin.
Noh, Arska siis hyppäsi kyydistä jossakin ihan keskellä Saksaa. Tienviitta osoitti Burg Frankensteiniin, mitä Arska piti mainosjippona. Vaan kun siihen suuntaan ajeli useampikin auto täynnä söpöjä tyttöjä, lähdin itsekin mukaan. Voi pojat! Ja tytöt. Linnan nimi oli ihan oikeasti Frankenstein. Se oli suurimmaksi osaksi raunioina, mutta oli siellä silti ravintola ja kaiken maailman touhotusta. Linnan pihalla oli VALTAVA musta pata, ja kuulemma halloweenina siellä vietetään hurjia juhlia. Päätin kuitenkin poistua paikalta siinä vaiheessa, kun tyttölauma halusi kuvata minut padassa.
Liftasin lähimpään kaupunkiin, löysin lankakaupan, ja täydensin varastoja. Linnassa olin saanut huikean idean: tekisin kinnasneulalla Güntherille keskiaikaista rengaspaitaa jäljittelevän villatunikan. Sepä lämmittäisi murustani kylminä talviöinä. Asetuin majataloon ja ryhdyin työhön. Viikon päästä aloin jo kovasti kaivata Güntheriä ja lähettelin kiihkeitä tekstareita. Mutta Güntherpä vastasi, että voisitko rajoittaa vähän, herää vielä epäilyksiä. Güntherin vaimo kuulemma oli mustasukkaista sorttia. Otin kovasti nokkaani moisesta ja pidin viestihiljaisuutta ainakin monta PÄIVÄÄ. Toki tein paitaa edelleen. Odottelin, että Günther saapuu noutamaan valkealla ratsul- siis punaisella rekallaan.
Vaan ei, Güntheriä ei kuulunut viikkokausiin. Juhannuksena menin suruissani linnaan, päätin istua pataan ja antaa tyttöjen vaikka tehdä lammaskaalia. Mitäs millään oli väliä. Noh, onneksi paikalla oli vain mukavaa kasvissyöjäväkeä. Mieleni piristyi väkisinkin, kun minulle juotettiin kilvan omenaviiniä ja metsästysmestari-nimistä tummanruskeaa yrttijuomaa. Puoliltaöin olin jo niin hilpeällä tuulella, että päätin unohtaa mokoman sakemannin. Majataloon palattuani nakkasin rengaspaidan nurkkaan ja loin silmukat tiskirättiin.
Teinkin samaa kyytiä kymmenkunta tiskirättiä, jotka lahjoitin majatalon emännälle. Sen jälkeen palasin rengaspaidan pariin. Tämä pässi ei vähällä luovuta. Jaa mitäkö emäntä sanoi? Esitteli minulle omat kutimensa: kutoo kuulemma pelkkiä sukkia itseraidoittuvista langoista. Lankakauppojen valikoimista voisi päätellä, että niin tekee suurin osa saksalaisneulojista.
No, heinäkuussa tapasin Güntherin pikaisesti, oli ohikulkumatkalla. Hän halusi, että olisimme vain ystäviä. Voi myrsky ja tyräys! Itkeskelin loppukesän niin, että villapaita huopui sitä mukaa kun sitä tein. Vaan hyvähän se on huopuneenakin, tuumin. Lähdin sitten pikkasen kiertelemään Saksaa – pitihän siellä kuuluisassa Kaikkien Värjäreitten Äidin lankakaupassakin käydä. Ostokset lähetin rahtina kotiin, ei niitä millään olisi saanut kannettua mukana. Maksoin kaiken Güntherin luottokortilla, joka oli jostain kumman syystä jäänyt minulle. Güntheriltä tuli sen jälkeen hiukan kuivakka sähköposti, mutta sanoi se siinä lopussa, että olkoot langat sitten Arskan joululahja.
Syyskuussa paita oli valmis – vain käyttäjä puuttui. Ja puuttuu edelleenkin: ei ole Güntheriä näkynyt. Olisiko yleisön joukossa joku, joka haluaisi komian villapaidan ja tosi komian pässin?